Tiitun Labran -väki

Tiitun Labran taustalla puuhailee Heidi, neulova ja virkkaava lankaholisti. Puuhailussa yhdistyy saumattomasti kahden ammattini hyvät puolet. Vaatetusalan koulutuksesta on muodostunut käsitys kaavoitukseen ja ymmärrys materiaaleihin. Bioanalyytikon koulutus puolestaan tuo ymmärryksen, mitä värjäysprosessissa tapahtuu. Laborare on latinaksi työskennellä, ja labra on työympäristöni niin työajalla kuin takapihalla. Tässä labrassa tehdään taikoja väreillä ja langoilla.

Mutta kuka on Tiitu, kenen mukaan takapihalla toteutetut aarteet on nimetty? Kuka on tuo logossa seisova iloinen kaveri? Tiitu on toinen sokerioravistamme. Hän on pieni ja sympaattinen puuhailija. Tiitun voi löytää askartelulaatikostani mökkeilemästä, sillä hänelle on tehty sinne oma pieni oleskelupaikka. Tiitun veli Hönö, joka on hänkin hyvin persoonallinen kaveri. Hönöllä kesti lähes kaksi vuotta sopeutua ja saavuttaa luottamus perheeseemme, mutta yhteinen kiinnostuksemme villaan havaittiin jo varhaisessa vaiheessa. Sisarukset olivat 2,5 vuotiaita meille muuttaessaan, toisin sanoen tämä on heidän toinen kotinsa. Tyttäreni oli puhunut taukoamatta sokerioravista yli vuoden, pitänyt PowerPoint-esityksenkin, miksi juuri meillä pitäisi olla sellaiset lemmikkinä. Keväällä 2017 keltaiseen pörssiin ilmestyi uutta kotia etsivät sokerioravat, 2,5 vuotiaat sisarukset. Massiivisen painostuksen jälkeen huomasin istuvani autossa tyttäreni kanssa, matkaa kohteeseen oli lähes 400 km. Tarkoitus oli ajaa sinne, ottaa otukset ja häkki kyytiin ja ajaa kotiin. Saavuimme puolilta päivin kohteeseen, saimme tahmaisen pissanhajuisen jättihäkin, pissaisia puurimoja ja likaisen rikkinäisen patakintaan, jossa otukset nukkuivat. Hiukan siinä tilanteessa kauhistutti, että mikä riesa tuli hankittua. Rahat myyjän kouraan, patakinnas kuljetusboxiin, pissainen häkki ja puut autoon, matka kotia kohti saattoi alkaa. Kotona nopeasti häkin osat kylppäriin, pesu, kuivaus ja kasaus. Puurimat olivat niin kammottavat, että ne heitettiin välittömästi pois. Ilta alkoi jo saapua ja jännitys kohosi, kohta otukset heräävät ja pääsemme näkemään ne. Emme olleet vieläkään nähneet tyypeistä vilaustakaan, patakintaassa kuitenkin tapahtui liikettä, siihen oli purtu reikä ja sieltä pisti ulos pieni kuono ja naama (ensimmäinen kuva), onpa se pieni! Koko prosessi oli ollut lopulta aika nopea, joten emme olleet kovin hyvin valmistautuneita pikkuväen saapumiseen. Tilasimme kiireesti Englannista ruokatarvikkeita ja muuta tarpeistoa, kuten juoksupyörän. Valmistimme tarkalla ohjeella kasvispöperöä pakastimeen, kuorimme puun oksia häkkiin, vain todetaksemme, että juuri sitä puuta ei saa käyttää. Saimme lopulta ison omenapuun oksan kaadettavasta puusta, ja kuorimme oksaa porukalla takapihalla. Lopuksi karahka tungettiin saunaan puhdistumaan öttiäisten varalta. Häkki ei kuitenkaan kestänyt oksan painoa, joten teimme lisävahvistuksia häkkiin. Ompelin fleecepussukoita pesäpusseiksi, ja vähän ajan kuluttua tilasimme uuden vakaamman juoksupyörän, koska ensimmäinen ei meinannut pysyä paikoillaan. Ajan kuluessa olemme askarrelleet ylijääneistä puunpaloista erilaisia rakennelmia häkkiin, kuten riippusilta ja ontto oksa. Yhtäkkiä näistä ”huomaamattomista, vähän syövistä ja hajuttomista” otuksista, kuten tytär oli heidät meille oli esitelty, oli tullut melkoinen lovi lompakkoon. Mutta se ei haitannut, sillä aina kun pikkuväki pyöri paikalla, unohtuivat kaikki hajut ja kustannukset. Miten mitään niin hassua ja söpöä voi olla olemassa? Ihmettelemme sitä vieläkin. Tiitu juoksenteli käsissämme jo ensimmäisenä iltana, hän oli todella pieni ja söpö, vähän homssuinen. Emme vielä siinä kohtaa tienneet, että heille oli syötetty väärää ravintoa ja muutos parempaan tapahtuisi nopeasti. Hönö oli saapuessaan arka ja äkäinen, hän ei tullut kädelle vapaaehtoisesti vaan mieluummin puri. Hönö harrasti myös pitkiä haukkukonsertteja, jos sattui pelästymään jotain, kuten vaikka omaa varjoaan. Hakureissu oli tehty äitienpäiväviikonloppuna, ja vähän ennen juhannusta kiinnitimme huomiota Hönön omituiseen käytökseen. Kävi ilmi, ettei häntä ollut kastroitu. Paniikkipuhelu eläinlääkäri Rauliolle: ”Meillä on sokerioravasisarukset, 2,5 vuotiaat ja urosta ei ole leikattu. Kuinka nopeasti homma saadaan hoidettua?”. Seuraavalla viikolla Hönö leikattiin ja sitten vain odotettiin tietoa, ehdittiinkö homma tehdä ajoissa. Tilanne rauhoittui, pikkuväki tottui uuteen ruokaansa, perheenlisäystä ei onneksi ollut tiedossa. Hönö painoi ennen leikkausta vain 66 g, mutta nykyisin hän on normaalikokoinen uros eli noin 100 g. Tiitu on edelleen pieni vain 64 g. Pienestä koostaan huolimatta heistä on tullut merkittävä osa perhettä. Heillä on omat persoonansa ja omat mieltymyksensä. Tiitu tunkee iholle ja rakastaa seuraa, hän on edelleen vähän homssuisen ja pölähtäneen näköinen. Hönö taas etsii täydellisessä turkissaan mieluummin ruuanmurusia lattialta. Tiitu liitelee kaapin ja verhotankojen päältä alas, mutta Hönö tuntuu lähinnä pelkäävän korkeita paikkoja. Likaisesta, haisevasta ja rikkinäisestä patakintaasta kotoisin olevat tyypit ovat sulattaneet sydämemme. Alla olevan kuvasarjan viimeisessä kuvassa on Hönö vasemmalla puolella, urokset tunnistaa otsan ”kaljusta” läikästä. Jos uros leikataan ajoissa ei läikkää jää, mutta Hönö oli sen verran vanha, että hänelle jäi läikkä. Muissa kuvissa esiintyy luonnollisesti Tiitu.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s